Suometsien puuntuotanto ja ympäristövaikutukset

Suometsiä ovat kaikki turvemaalla kasvavat metsät ja niistä käytetään myös nimitystä turvemaametsät. Suometsistä ojitettuja on 4,7 ja ojittamattomia 0,8 miljoonaa hehtaaria. Suometsien osuus Suomen metsien kokonaispuustosta on noin 23 prosenttia ja puuston kasvusta ja hakkuista noin 20 prosenttia. Suometsien osuuden hakkuumahdollisuuksista on arvioitu hieman kasvavan 2030-luvulle saakka.

Alueellisesti suometsien puuntuotannon merkitys vaihtelee. Merkitys on suurinta Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa, jossa noin 37 prosenttia metsämaasta on ojitettua turvemaata. Valtaosa suometsistä on kasvatusvaiheessa, mutta uudistuskypsien metsien osuus on voimakkaassa kasvussa.

Suometsissä toimiminen edellyttää ympäristövaikutusten huomioonottamista aina, kun jotain tehdään.

Soiden ojitus on lisännyt maaperän kasvihuonekaasupäästöjä ja vesistöjen kiintoaine- ja ravinnekuormitusta. Sekä ilmasto- että vesistöpäästöjen osalta keskeistä on estää ojitetun suon kuivuminen liian syvälle. Toisaalta liian korkealle nouseva vesipinta huuhtoo mukaansa ravinteita.

Tavanomaisessa jaksollisessa eli päätehakkuullisessa metsänkasvatuksessa olisi kiinnitettävä huomiota ojien kunnostamisen toteutustapaan ja ajankohtaan. Metsäojista tulisi kunnostaa vain kaikkein välttämättömimmät, sillä liian syvät tai turhaan kaivetut ojat aiheuttavat ylimääräisten kasvihuonekaasupäästöjen lisäksi vesistökuormitusta ja tarpeettomia kustannuksia.

Turvemailla metsät uudistuvat luontaisesti keskimääräistä paremmin kuin kivennäismailla. Luontaisen uudistamisen ja alikasvoksen eli ennen uudistamishakkuuta syntyneiden taimien sekä pienien puiden hyödyntämisen mahdollisuudet olisi hyvä aina selvittää metsänuudistamistapaa valittaessa. Päätehakkuun jälkeen kasvillisuuden haihdunta vähenee voimakkaasti pitkäksi aikaa, ja kasvupaikan vesiolot muuttuvat – pohjaveden pinta voi nousta hyvin lähelle maanpintaa. Taimikon kasvun kannalta liiallinen märkyys ei ole hyväksi. Toisaalta myös voimakkaasti maaperää kuivattavia maanmuokkaustapoja olisi syytä välttää, koska ne lisäävät turpeen hajoamista.

Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus on menetelmä, jossa laaja-alaisten avohakkuiden sijaan tehdään poiminta-, pienaukko- tai kaistalehakkuita. Kasvatusmenetelmän tavoite turvemailla on, että puusto pitää pohjaveden pinnan sopivalla tasolla, jolloin kunnostusojituksille ei ole tarvetta.  Ilman haihduttavaa puustoa pohjaveden pinta nousee korkealle, mikä aiheuttaa metaanipäästöjä ja heikentää puiden kasvuolosuhteita. Tämä tekee kunnostusojituksista välttämättömiä puuston kasvun kannalta.

Jatkuvapeitteisessä metsänkasvatuksessa on tärkeää hyvä suunnittelu ja korjuun toteutus. Tällöin puustopääoma ei pienene liikaa eli puuston haihduttamiskyky säilyy riittävänä ja toisaalta alikasvos säästyy mahdollisimman hyvin.

Jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen on monta menetelmää, jotka sopivat eri tilanteisiin. Kaikille käsittelytavoille on kuitenkin yhteistä, että niiden vaikutuksia metsän kasvuun, tuotokseen ja taloudelliseen tuottoon ei pystytä vielä kovin hyvin ennustamaan. Jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen menetelmiä voi suometsissä silti jo suositella metsänomistajille, jotka painottavat ympäristöarvoja.

Tuhkalannoituksella voidaan lisätä puuston kasvua ja parantaa suometsän hiilitasetta 30–40 vuoden ajan kasvupaikoilla, joiden turpeessa on runsaasti typpeä. Myönteinen vaikutus kestää niin kauan kuin puustoa ei merkittävästi hakata.

Lannoitus lisää hiilen sitoutumista puuhun, mutta saattaa edistää samalla turpeen hajoamista. Vaikutukset turpeen hajoamiseen pitäisi selvittää paremmin, ennen kuin tuhkalannoituksen ilmastoystävällisyyttä voidaan arvioida lopullisesti. Lannoitusinvestoinnin ilmastovaikutuksen kannalta on ratkaisevaa myös se, miten puustoa hyödynnetään ja kuinka pitkäikäisiin lopputuotteisiin puuraaka-aine käytetään.

Karuilla, vähätyppisillä ja paksuturpeisilla kasvupaikoilla lannoituksesta ei juurikaan ole hyötyä talouden eikä ilmaston näkökulmasta.

Tuhkalannoituksesta aiheutuva vesistökuormitus on pieni, varsinkin jos varotaan tuhkan levittämistä ojiin. Vastaanottavien vesistöjen kannalta haitallisimpia ravinteita, typpeä ja fosforia, ei juurikaan huuhtoudu lisää tuhkalannoituksen seurauksena.

Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että vesistökuormitus ojitusalueilta on aiempaa arvioitua huomattavasti suurempaa. Vesistökuormitusta lisää edelleen se, että turvemailla avohakkuut ovat lisääntymässä ja ne vaikuttavat voimakkaasti maan vesitalouteen ja vesistökuormitukseen. Jatkuvapeitteistä kasvatusta pidetään lupaavimpana vaihtoehtona torjua vesistökuormitusta.

Toimenpiteiden yhteydessä toteutettavan vesiensuojelumenetelmän valintaan ja rakenteiden mitoitukseen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Myös jatkuvapeitteisessä metsänkasvatuksessa kokonaisvaltainen suunnittelu on tärkeää, jotta vesitalous pysyy hallinnassa. Suometsien metsänkäsittelyn suunnittelussa on tarpeen ottaa huomioon koko valuma-alue.

Myös metsän ojastoa täytyy tarkastella kokonaisuutena. Kaikkia ojia ei voi jatkuvapeitteisessä metsänkasvatuksessakaan jättää kunnostamatta loputtomiin. Jokin oja voi esimerkiksi kuljettaa suunnittelun kohteena olevan metsän läpi tai ohitse suuriakin määriä vettä, joka tulee alueen ulkopuolelta. Jos sellaisen ojan annetaan tukkeutua, voi seurata vettyminen, jota puusto ei pysty torjumaan. Toisaalta viimeaikaiset tutkimustulokset osoittavat, että riittävästä suometsien kuivatuksesta voidaan huolehtia nykysuosituksia huomattavasti matalammilla ojilla.

Vesiensuojelussa tulisi panostaa erityisesti metsän käsittelymenetelmien kehittämiseen. Olemassa olevilla vesiensuojelumenetelmillä on vaikea torjua esimerkiksi avohakkuiden synnyttämää kuormitusta.

Puunkorjuun suurin haaste liittyy turvemaan heikkoon kantavuuteen. Turvemaiden puuston määrässä on lisäksi usein hyvin paljon vaihtelua metsikön sisällä ja kuljetusmatkat ovat usein varsin pitkiä. Korjuuta hankaloittaa myös ojaverkosto. Ojien ylittämiseksi voidaan joutua rakentamaan erillisiä siltaratkaisuja.

Puunkorjuuta varten on hyvä selvittää, voisivatko kaistalehakkuut tai erilaiset pienaukkojen muodostamat mosaiikkikuviot olla sopivia hakkuutapoja. Kaistalehakkuun ideana on, että suoalue jaetaan joko yhden saran tai 15–30 metrien levyisiin kaistaleihin. Kaistaleiden hakkuut voidaan toteuttaa pidemmällä aikavälillä porrastetusti.

Kaistalehakkuun etuna on se, että siinä työn tuottavuus on selvästi parempaa kuin harvennushakkuussa. Myös hakkuutyön korjuujälki on parempi, koska lähes kaikki ylimääräinen hakkutähde kaistaleen alueelta voidaan prosessoida ajouralle estämään ajourapainumien syntyä ja kaistaleita voidaan käyttää myös niin sanottuina leveinä ajourina.

Kaistalehakkuussa syntyy metsikön luontaisen uudistumisen kannalta sopivan kokoinen aukko. Tarvittaessa luontaista uudistumista voidaan täydentää istuttamalla tai kylvämällä. Myös kevyt maanmuokkaus voi tulla kyseeseen, jos turpeen pinnalle on muodostunut paksu, uudistumista merkittävästi haittaava kangashumuskerros.

Kaistalehakkuu on laajaa avohakkuuta ympäristöystävällisempi, ja sen vaikutus maisemaan ei ole yhtä radikaali. Myös pohjavedenpinnan nousu hakkuun jälkeen on maltillisempaa kuin perinteisessä avohakkuussa. Sitä, millaisilla kaistaleen leveyksillä pohjaveden pinnan tasoa pystytään hallitsemaan, selvitetään parhaillaan.

Eri tavoin arvioituina reilusta puolesta miljoonasta vajaaseen miljoonaan hehtaariin metsäojitettua suota on jäänyt niin heikkotuottoiseksi, ettei metsätalous ole niillä taloudellisesti kannattavaa. Suurin osa tästä alasta on pohjoissuomalaisia niukkaravinteisia soita, jotka ovat heikkotuottoista siksi, ettei turpeesta ole puiden saatavissa riittävästi typpeä kunnon kasvua varten.